Module title

Suomalaisen torviseitsikon syntyhistoria

 

Kauko Karjalainen
 
Harmoniayhtyeistä torvisoittokuntiin
 
Eurooppalaisen puhallinmusiikin rungoiksi alkoi 1700-luvun puolivälin jälkeen vakiintua tavallisimmin kuuden tai kahdeksan soittajan yhtyeitä; soittimina huiluja, oboeita, klarinetteja, fagotteja, käyrätorvia, trumpetteja, pasuunoita ja bassosoittimena serpentti. Uutta, etenkin sotilasmusiikkia hyödyttävää soittimistoa alettiin kutsua harmoniamusiikiksi. Kansainvälisessä kirjallisuudessa harmoniamusiikista soitinkokoonpanona käytetään yleisesti nimityksiä wind harmony (englanti), Harmonie (saksa) ja Armonia (italia). Perusmuodossaan harmoniamusiikin runkona on kaksi klarinettia ja kaksi käyrätorvea sekä yksi tai kaksi fagottia.

Tämä kokoonpano on brittitutkijoiden mukaan ollut myös kaikkein yleisin. Tunnetuimmat sävellykset on tehty oktetille: kaksi oboeta, kaksi klarinettia, kaksi käyrätorvea ja kaksi fagottia.
Harmoniamusiikki voi tarkoittaa myös musiikin lajia. Harmonia sijoittuu samaan kategoriaan kuin divertimento, partita, sarja ja sinfonia. Samaa tarkoittavia, mutta harvinaisempia ovat konsertto, military, pastoralis, Feld tai di campagna ulkoilmasoittoja tarkoittavina.

Harmoniamusiikin idea on siirtynyt muuhunkin käyttöön. Klassisen orkesterimusiikin nuottimateriaaleissa käytetään edelleenkin jakoa jousi- ja harmonia- eli puhallinääniin. Pelimanniyhtyeissäkin käytetyssä harmonissa on äänikerrat, joilla salonkiorkesterissa soitettiin puuttuvat puhallinäänet.

Vaikka hyvä musiikki puhaltimille sovitettuna ei välttämättä ole hyvää puhallinmusiikkia, harmoniamusiikki loi vankan ja laajan perustan sitä seuraavalle huomattavan pitkälle ajanjaksolle. Erityisen suosituiksi tulivat oopperateosten sovitukset. Harmoniamusiikin osalta niiden huippu oli 1790-luvulla. Kansainvälinen ohjelmisto levisi 1800-luvun alussa Saksassa ja Itävallassa painettujen journalien eli kokoelmien välityksellä. Journal-ohjelmistoa tuli Suomeen Tukholman ja Pietarin kautta - elettiin Suomen valtiollisen siirtymisen aikaa.

Toistaiseksi ainoat Suomessa tunnetut harmoniamusiikin nuotinnokset ovat Heinolan pataljoonan soittokunnan äänikirjat n. 1820-luvulta. Kun Suomi, Suomen sodan (1808-09) seurauksena, lakkasi kuulumasta Ruotsin valtapiiriin, vaihtuivat myös sotilaalliset järjestelmät ja järjestykset. Paraatit, paraatimarssit, marssitahdit ja kivääriotteet oli nyt opeteltava Venäjän armeijan käytännön mukaisesti. Vuosina 1812 - 1830 Suomessa näitä käytäntöjä harjoitti keisarin luvalla värvätty sotaväki, kolme jääkärirykmenttiä joissa kussakin kaksi pataljoonaa: Turun ja Vaasan, Hämeenlinnan ja Heinolan sekä Viipurin ja Kuopion pataljoonat. Kaikille kuudelle pataljoonalle saatiin myös omat soittokunnat.

Heinolan pataljoonan soittokunnan äänikirjojen kansilehtien otsikoinnit kuvastavat hyvin ohjelmiston harmoniamusiikin luonnetta: Ouverturenet Parthein; Overturen Warjationen. Äänikirjojen perusteella Heinolan pataljoonan soittokunta on vastannut jokseenkin tarkalleen Jean Reinhard Storckin Strasbourgissa 1784-86 julkaiseman kokoelman Journal de Musique Militaire soitinnusta. Runkona olivat kaksi klarinettia, kaksi käyrätorvea ja kaksi fagottia. Lisä-ääniä oli kahdelle pikku huilulle ("petite flute ou fifre"), kahdelle klarinetille, kahdelle trumpetille, serpentille ja lyömäsoittimille. Pääosin samanlaisille ja samankokoisille esittäjistöille julkaistiin harmoniamusiikkia 1820-luvun puolivälissä, jolta ajalta Heinolan pataljoonan äänikirjoissa on sovituksia otsikoilla Simfonien und Parthien.

Ooppera-alkusoitot ja koostelmat, joita 1800-luvulla alettiin otsikoida potpureiksi, johtavat harmoniamusiikista seitsikko-ohjelmistoon. Ne olivat aikansa populaarimusiikkia. Useissa maissa soittokunnat esittivät oopperoiden alkusoittoja ja hittejä jo ennen kuin itse oopperateoksia kokonaisuudessaan oli kuultu.
Heinolan pataljoonan soittokunnan äänikirjoissa ei vielä ole potpureita, mutta kylläkin runsaasti erillisiä numeroita ja alkusoittoja aikansa suosituista oopperoista.

Pekka Jalkanen on näitä sovituksia analysoidessaan päätynyt siihen, että harmoniamusiikin sovitukset noudattivat jo sitä kahden tai kolmen elementin tekstuuria, mikä on tavallisinta seitsikkosovituksissakin. Aineksina olivat melodia, säestys ja niitä tukevat vastaäänet.

Oopperasovitusten kulkeutumista kohti seitsikko-ohjelmistoa voidaan hyvin seurata Suomen Kaartin soittokunnan partituureista ja äänikirjoista 1850-luvulta lähtien. Kaartin kapellimestarina toimi vuosina 1853-1874 Ernst Wilhelm Floessel. Hänen sovituksistaan varhaisimmat on päivätty Pietarissa. Floesselin kaudella Kaartin soittokunnan ohjelmisto täydentyi lukuisilla oopperasovituksilla. Niitä olivat kaikkien tunnettujen säveltäjien alkusoitot, aariat, duetot, kuorot, kohtaukset ja potpurit. Kiinteä yhteys Pietariin takasi sen, että ohjelmiston kehitystä voitiin seurata hyvin ajantasaisesti. Kansainvälisen standardirepertuaarin lisäksi Helsinkiin saatiin tuoreeltaan myös harvinaisempia uutuuksia.

Mutta muutakin merkittävää oli tapahtunut: harmoniasoittokunnat olivat vaihtuneet Preussista Pietariin tulleen mallin mukaan keisarillisiksi torvisoittokunniksi. Saksalaiset ja böömiläiset soitinrakentajat olivat onnistuneet kehittämään vaskipuhaltimiin venttiilikoneiston niin, että alkoi syntyä kornetti- ja tuubaperheitä. Muutos oli dramaattinen, ja sen on täytynyt tuntua todella hätkähdyttävältä harmoniamusiikin sointiin tottuneesta kuulijasta. Uusi sointikuva oli kompakti jo senkin vuoksi, että soittokunnissa ei enää ollut puupuhaltimia. C-, Es- ja As- pikkolokornetit eivät voineet tuoda sointiin riittävästi yläsävelisyyttä, ja kun niitä matalampia torvia oli partituurissa määrällisesti enemmän, oli sointikuva kovasti bassovoittoinen. Floesselin aikana ja mahdollisesti vielä myöhemminkin oli soittokunnissa obligatotorvia in C. Ne oli kirjoitettu nykyistä käytäntöä ajatellen alttotorvien kohdalle. Kuopion kaupunginmuseosta on löytynyt venäläisvalmisteisia obligateja. Ne ovat todellakin alttotorven edeltäjiä, vaakasuorassa soitettavia torvia. Ne on valmistettu ohuesta pellistä ja varustettu kömpelöin venttiilikoneistoin, joten ne osaltaan ovat vain vahvistaneet sameaa saundia. Obligatien alapuolella partituurissa oli tavallisesti kaksi matalaa Es-trumpettia ja kolme tenoritorvea (C-, B- ja G-). Niiden alapuolella neljä käyrätorvea (G-, F-, Es- ja C-). Varsinaisen tukevan pohjan muodostivat "Corno di basso, Bassi (F-, G-, Es- ja B-) sekä Contratuba F-".

Sointikuvan kompaktius korostui myös siksi, että sovituksissa suosittiin unisonoa ja oktaavikaksinnusta koraalimaisin sointupohjin.
Floesselin kauden sovitukset ja soitinnukset noudattivat tietenkin keskieurooppalaista käytäntöä. Malleja saatiin etupäässä Saksasta - joko suoraan tai Pietarin kautta.
 
 

Adolf Leander, suomalaisen torvisoiton isä

Adolf Fredrik Leander tuli Kaartin kapellimestariksi Floesselin kuoltua 1874 ja jatkoi siinä tehtävässä koko loppuelämänsä ajan, vuoteen 1899. Leanderin aikana Kaartin soittokunnan kokoonpanoa muutettiin keisarillisella asetuksella 1880. Asetus oli seurausta Venäjällä toimeenpannusta sotilassoittokuntien uudistuksesta.

Vuosina 1869-1889 Pietarissa vaikutti Kaartin soittokuntien ylikapellimestarina saksalainen Wilhelm Wurm (1826-1904). Hän oli aloittanut venäläisten sotilassoittokuntien uudelleen järjestämisen 1866. Käsite "Wurmin torvisoittokunnat" on kansainvälisesti tunnettu alan tutkijain keskuudessa. Wurm piti jonkin aikaa yllä ainoastaan vaskipuhaltimista koostuvia soittokuntia, ja vuosina 1875-1885 hän johti keisari Aleksanteri III:n omaa torvisoittokuntaa. Uudistusten vaikutuksesta sointi muuttui aikaisempaan verrattuna keveämmäksi ja tasapainottui diskanttiin päin. Bassoja vähennettiin ja obligatotorvet poistettiin kokonaan.

Böömiläinen soitinrakentaja Vaclav Frantisek Cerveny (1819-1898) valmisti tilauksesta erikoissoittimia Aleksanteri III:lle, joka uusimpien tutkimusten mukaan oli trumpetin ja tuuban taitaja. Cervenyn valttina oli uusi sointi-ihanne, laulavuus ja pehmeä, loistokas ääni sekä torvien korkea laatu. Kannattaa muistaa, että Adolf Fredrik Leanderin johtama Kaartin soittokunta oli Aleksanteri III:n luotto-orkesteri, jota hän suuresti ihaili juuri sen soinnin vuoksi. Leander kelpuutti vain parhaat saatavilla olevat torvet. Hän tilasi Kaartille suoraan Keski-Euroopasta mm. ranskalaisia Courtois-kornetteja. Omasta puolestani pidän seitsikkosoinnin ykköstavoitteena ehdottomasti juuri näitä Cervenyn laatukriteereitä, joita Leanderkin arvosti.

Sota-arkiston järjestämättömästä soittokuntanuotistosta olen löytänyt linkin Wurmin torvisoittokuntien ja suomalaisen torviseitsikon välille. Nuotisto sisältää Venäjällä painettuja sotilassoittokunnan partituureja, joissa soittimisto on pelkistynyt jo lähelle seitsikkoa vakiintuneine b- ja es-virityksineen, ja osa kappaleista on Wurmin sävellyksiä tai sovituksia. Seitsikkokokoonpanon muotoutumista edisti eniten vaskipuhaltimien kehitys siihen pisteeseen, että voitiin soittaa vaativaakin ohjelmistoa pelkästään b- ja es-viritteisillä torvilla. Erityisen merkittävää se oli harrastajasoittajien kannalta, koska heidän ei tarvinnut edes tietää viritysten suhteista. Riitti, että opetteli sormitukset ja sopivan ansatsin. Sen jälkeen voitiin ottaa käsiin mikä tahansa seitsikon torvi. Sovittajien asia oli sitten siirtää tunnettua ohjelmistoa kopioitavaksi niihin kuuluisiin pieniin ja isoihin kirjoihin.

Pietarista tullut muutos aiheutti luonnollisesti osaltaan tarpeen laatia uudenlaisia sovituksia. Oopperabuumi jatkui, ja kysyntään oli vastattava. Adolf Leander löysikin uutta soitettavaa. Hänen on onnistunut saada sovitettavakseen vieläpä erittäin nopeasti aikansa uutuuksia. Silloinkin, kun Leander on valinnut vanhempaa aineistoa, hän on löytänyt standardirepertuaariin kuulumattomia harvinaisuuksia. Tästä sovitustuotannosta siirtyi osa edelleen pataljoonien soittokunnille ja Kansanvalistusseuran julkaisuina harrastajien seitsikoille.
Kaartin kapellimestarina ja keisarin suosikkina Leander sai viettää pitkiä aikoja Pietarhovissa, missä hän tapasi ulkomaisia kollegoitaan ja pystyvänä viulistina soitti heidän kanssaan jousikvartettoja. Siellä hänellä oli mahdollisuus myös keskusteluihin Wilhelm Wurmin kanssa.

Adolf Fredrik Leander oli monipuolisesti kouliintunut muusikko, jonka työ vaikutti muuhunkin musiikkielämään kuin pelkästään soittokuntiin. Kuitenkin hänen sydäntään lähinnä oli juuri oman aikansa torvisoiton kehittäminen kaikin tavoin. Kun se oli päässyt hyvään vauhtiin, katsoi Leander tarpeelliseksi laatia mahdollisimman käytännöllisen oppikirjan suomeksi ja ruotsiksi. Kansanvalistusseuran julkaiseman Torvisoitannon oppikirjan esipuheessa kesäkuulta 1885 Leander mainitsee myös Wilhelm Wurmin saksankielisen, ammattiin tähtääville tarkoitetun kornettikoulun. Omana tavoitteenaan hän on pitänyt harrastajien soittotaidon kohentamista. Leander toivoo esipuheessaan työnsä olevan ”kortena tuon kauniin, vaikka meillä vielä niin takapajulla olevan torvisoitannon rakennuksessa”.
Karl Flodin antoikin muistokirjoituksessaan Leanderille aiheellisesti kunnianimityksen ”den finska hornmusikens fader”.
 
 

Suomalaisen torviseitsikon isä

Suomalaisen torviseitsikon synty voidaan tutkimusten perusteella ajoittaa 1870-luvulle. Hajatietoja jo 1850- ja 1860-luvuilla toimineista torviyhtyeistä ja –soittokunnista on olemassa, mutta niiden kokoonpanoista ei ole täsmällisiä dokumentteja. Vanhan Kaartin soittokunnan nuottikirjoissa alkaa esiintyä seitsikkosovituksia 1870-luvun lopulta alkaen.

Lenni Linnala kirjoitti Suomen Musiikkilehdessä 1931: ”Mitä tulee meillä niin rakkaaksi käyneeseen torviseitsikkoon, jonka ’isä’ on vanhan Kaartin soittokunnan vääpeli Antti Ahos vainaja, niin olisi nyt jo aika vähitellen ruveta sitäkin muuttamaan soittajille kiitollisempiin soittimiin. . .”. Antti Ahonen (1845-1915) oli aloittanut uransa 1860 ruotuväkipataljoonan signalistina, ja hän palveli Kaartin soittokunnassa vuoteen 1886. Sen jälkeen hän opetti eri puolilla Suomea ja johti Mäntän maineikasta torvisoittokuntaa vuosina 1892 sekä 1895-1902. Kaartin soittokunnan vanhoissa kirjoissa on lukuisia Ahosen seitsikkosovituksia.

Johan Otto Willgren puolestaan kirjoitti torviseitsikon synnystä jo 1909 Säveletär-lehdessä: ”Tämä järjestelmämme on alkujaan kotoisin Ruotsista. Kun ennen melkein kaikki torvet tilattiin Ruotsista, niin ostettiin tietysti kappaleitakin samalla, jotka olivat kirjoitetut sekstetille. Myöhemmin kyllä lisättiin kapellimestari Leander vainajan alotteesta parttituuriin seitsemäs ääni, nim. II B kornetti ja tämä tapa on sittemmin säilynyt aina meidän päiviimme.”

Ruotsissa painettuja sekstettisovituksia, ”mässingsextetter”, todellakin päätyi Suomeen ja niitä myös soitettiin. Adolf Leanderin Torvisoitannon oppikirjassakin on sovitus sekstetille Mozartin Taikahuilun marssista. Se vastaa hyvin Willgrenin antamaa tietoa. Se on soittimistoltaan perinteinen seitsikko, josta puuttuu enää toinen b-kornetti. Tätä sekstettisovitusta Leanderin oppikirjassa edeltävät sovitukset kvartetille (b-kornetti, es-altto, b-tenori ja es-basso) ja kvintetille (es- ja b-kornetti, es-altto, b-eufonium, es-basso). Olisi houkuttelevaa vetää suora kehityslinja kvartetista seitsikkoon soittimien perusteella. Ruotsalaiseen sekstettiin nämä Leanderin sovitukset pohjaavat tekstuuriltaan: pitkälle homofonista ja koraalimaista äänenkuljetusta, melodiaa sointupohjin ilman vastaääniä. Mutta soittimistoltaan sovitukset ovat sangen erilaisia perinteiseen ruotsalaiseen malliin verrattuina. Karakteristiset sekstetin soittimet ovat ns. ruotsalainen kornetti ja venttiilipasuuna.

Säilyneiden nuottikirjojen perusteella voidaan todeta Suomessa 1850-luvulta aina vuosisadan loppuun soitetun varsin erilaisin vaskikokoonpanoin – varmastikin aina saatavilla olleiden soittimien mukaisesti. Näyttäisi lopulta siltä, että suomalainen torviseitsikko ei syntynyt – tai sitä ei synnytetty – sellaisenaan valmiina, vaan että se kehittyi Kaartin soittokunnan piirissä Adolf Leanderin ohjauksessa. Ensisijaisesti sen kehittymiseen vaikuttivat Pietarista tulleet ohjeistukset ja mallit ja myöhemmin mahdollisesti myös Ruotsissa painettu nuotisto. Sovituksia ajatellen seitsikko on suurin vaskiyhtye, jonka on katsottu olevan pienin mahdollinen (tuetun) melodian, basson ja vastaäänten kokonaisuuden kannalta. Se on salonkiorkesterin vaskivastine.

Kuvaliitteessä (1) Adolf Leander poseeraa vaskisekstetin kanssa. Hänen oikealla puolellaan istuvalla soittajalla on ns. ruotsalainen kornetti ja vasemmalla puolella venttiilipasuuna. Ruotsalaiseen sekstettiin kuuluvaa tenoritorvea ei tällä yhtyeellä ole.
 
 

SEITSIKON SOITTIMET

Suomalaisen torviseitsikon puhdas malli koostuu seuraavista es- ja b-viritteisistä soittimista: es-kornetti, 1. ja 2. b-kornetti, es-alttotorvi, b-tenoritorvi, b-baritonitorvi (eufonium), es-tuuba.

Kaksinnokset ovat olleet käytössä jo varhain. Tuuba esiintyy pareittain es- ja b-vireisinä. Muistitiedon mukaan vanhan kaartin b-tuuban soittaja olisi ollut niin kunnoton, ettei Adolf Leander olisi tohtinut antaa hänelle vaativaa seitsikon perustan tehtävää vaan olisi luottanut vain es-tuuban soittajaan. Altto- ja tenoritorven kaksintaminen tuli muotiin sen jälkeen, kun seitsikkonuotteja alettiin painaa sarjoina. Lisäksi jo varhaisissa seitsikkopartituureissa esiintyy lyömäsoittimia, usein ad libitum –merkinnällä varustettuina.

Torviseitsikolle ominainen sointi syntyy siitä, että sen soittimet ovat laajamensuurisia kornettiperheen jäseniä. Venäjällä ja Ruotsissa säilyi muita Euroopan maita pidempään se sointi-ihanne, jonka olivat kornetteja ja tuubia kehitellessään tulleet luoneeksi Wilhelm Wieprecht (1802-72) ja Carl Wilhelm Moritz (1811-55) ja joiden työtä jatkoi mm. Václav Frantisek Cerveny (1819-98).

Vuoteen 1845 mennessä oli seitsikon soittimista nuorinkin, baritoni/eufonium täysin valmis. Sen esiintyminen eri nimisenä eri aikoina on kiinnostava. Kuvauksia itse soittimesta suomalaisissa soittokunnissa ja seitsikoissa on satunnaisesti. Nuottikirjoissa nimitys vaihtelee. E.W. Floesselin ajan kirjoissa (1853-1874) esiintyy kauttaaltaan b- tai c-baritoni. Adolf Leander kirjoitti sovituksiinsa säännöllisesti eufonium. Jean Sibelius on seitsikkokappaleidensa käsikirjoituksiin merkinnyt vaihtelevasti euphonium ja baritoni sekä käyttänyt tämän äänen sijasta myös kahta tenoritorvea. 1900-luvun painetuissa nuottijulkaisuissa palattiin taas baritoni-nimeen ja myös kaksinnettuun tenoriääneen. Saksassa tenoritorvi oli jo 1800-luvulla solistinen soitin. Heikki Klemetti piti sitä baritonia parempana melodian kaksintajana ”vaikka se soolosoittimena ei voi kilpailla mehevän barytonin kanssa”.

Saksasta oli jo 1860-luvulla ostettavissa seitsikon torvia. Preussilaismalliset kapeat tuubat olivat suosittuja aina 1900-luvun alkuun asti Ruotsissakin, mistä niitä tuotettiin Suomeen. Ruotsi oli merkittävä välittäjämaa siitä huolimatta, että Suomi kuului Venäjään. Kuvaliitteessä (2) Jyväskylän torvisoittokunta vuonna 1881.

Suomen armeijalla oli vuodesta 1871 lupa tuoda soittimia ulkomailta tulli- ja rahtivapaasti. Tämä käytäntö luonnollisesti joudutti torvien kierrätystä, mistä harrastajaseitsikot hyötyivät. Lisäksi Adolf Leander avusti toimintaansa aloittelevia seitsikoita välittämällä soittimia. Hänellä oli yksinoikeudella Suomessa saksalaisen Ed. Kruspen torvien edustus, ja tehdas suostui vasta hänen kuoltuaan pitkällisten neuvottelujen jälkeen myöntämään yksinoikeuden Fazerin musiikkikaupalle joulukuussa 1901. Fazer tilasi torvia myös Heinelin tehtaalta Markneukirchenistä. Kaikki ostamansa ja myymänsä torvet Fazer varusti omalla leimallaan.

Kun Alexei Apostol 1901 erosi tehtävästään Kaartin kapellimestarina, hän ryhtyi johtamaan juuri perustettua Helsingin Torvisoittokuntaa ja hankki omistukseensa musiikkikaupan ja torvitehtaan. Tehdas alkoi valmistaa seitsikon torvia, ja 1906 niille myönnettiin Helsingin teollisuusnäyttelyn ensimmäinen palkinto. Taitavana liikemiehenä Apostol sai tuntemiltaan sotilaskapellimestareilta suosituksia torviensa kvaliteetista. Kaikki kiittivät Apostolin torvien puhdasta viritystä ja miellyttävää ääntä. R.E. Westerlund osti 1917 Apostolin musiikkikaupan ja torvet, joihin jäi alkuperäinen valmistusleima.

Apostolin altto-, tenori- ja baritonitorvet olivat ovaalin muotoisia, kuten 1900-luvun alusta alkaen saksalaisetkin torvet. Masaby ungdomsförenings hornorkester perustettiin 1892, ja se toimi vuoteen 1925. Parhaina vuosinaan se soitti Ernst Schnéevoigtin ja Alexei Apostolin johdolla. Kuvaliite (3).
 
 

SUOMALAINEN SEITSIKKO-OHJELMISTO

Ensimmäiset sovituksensa aloittelevat torviyhtyeet saivat joko kopioimalla armeijan kirjoista tai ostamalla painettuja nuotteja samanaikaisesti torvien kanssa suoraan Saksasta tai Ruotsista. Kun torviseitsikoita 1880-luvun lopulla alkoi ilmaantua Suomen eri kolkille silloisen lehdistön mukaan “kuin sieniä sateella”, oli niille tietenkin saatava lisää helposti omaksuttavaa soitettavaa. Kansanvalistusseura (KVS) ryhtyi painamaan “torvipartituureja”. Vuosina 1886-1910 julkaistiin yhteensä 12 sarjaa ja 115 sävelmää. Leander oli sovittajana tässäkin toimessa ensimmäinen alallaan. Toisen kokoelman sovitti Ernst Schnéevoigt, ja hänen jälkeensä August Laurent sekä 1890-luvulla Elias Kahra, Mauritz Forsström ja Gustav Kock. KVS:n vuosina 1897 ja -98 julkaisemat nuotit poikkeavat varhaisemmista siten, että enää ei ole kyse partituurikokoelmista vaan erikseen painetuista äänilehdistä. Ohjelmiston sisältökin alkoi suuntautua kepeämpään suuntaan. Salonkitanssit alkoivat syrjäyttää kansanlaulupotpureja. Uutena säveltäjänä ja sovittajana näkyy luetteloissa Johan Willgren. Svenska Folkskolans Vänner (SFV) julkaisi vuosina 1891-1911 kuusi vihkoa torvipartituureja. Leander huolehti niidenkin toimittamisesta. Seitsikko-ohjelmistoa julkaisivat myös A.E. Lindgren, K.F. Wasenius, R.E. Westerlund ja Helsingin Uusi Musiikkikauppa. Fazer & Westerlund aloitti seitsikkosovitusten painattamisen 1898. Se painatti mm. 56 Ernst Schnéevoigtin sovitusta. Seitsikoiden kulta-ajan koittaessa oli Alexei Apostolkin saanut musiikkibisneksensä hyvään vauhtiin. Kun hänen nuottien myyntiluettelonsa ilmestyi 1910, sen torvipartituurikokoelma käsitti jo 37 vihkoa.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina torviseitsikot joutuivat haasteelliseen asemaan, kun afro-amerikkalainen tanssimusiikki ja jazz rantautuivat maahamme. Suuri yleisö halusi kuulla sitä ja tanssia, eikä maaseudulla vielä 1920-luvulla ollut kylliksi tähän uuteen musiikkiin kouliintuneita yhtyeitä. Ei niitä kyllä ollut oikein vielä edes kaupungeissakaan. Helsingin tansseista –hienostoravintoloita lukuun ottamatta - huolehtivat vuoteen 1926 asti pääasiassa Postiljoonien, VPK:n ja Työväenyhdistyksen vahvistetut seitsikot. Seitsikoiden oli siis sopeuduttava musiikkikulttuurin murrokseen ja hankittava ohjelmistoonsa täydennystä. Sitä saatiinkiin muutamalta taitavalta muusikolta. Kustantajien luetteloissa tango, cake walk, one ja two step, charleston, foxtrot ja shimmy syrjäyttivät vanhakantaiset potpurit ja alkusoitot.

Suojeluskuntien soittokuntien riveistä löytyi kaksi merkittävää ja tuotteliasta säveltäjä-sovittajaa. He olivat Hannes Konno (1892-1942) ja Väinö Tuominen (1880-1947). Konno sovitti ensimmäisenä jazzia seitsikoille. Tuominen sävelsi useita kymmeniä ja sovitti satoja kappaleita. Hänen puolisonsa Hanna Tuominen laati vuonna 1947 konsertti- ja tanssikappaleiden sovituksista luettelon, joka ajan tavan mukaan oli järjestetty sarjoiksi ja vihkoiksi. Väinö Tuomisen sovituksissa oli pohjana seitsikko, mutta niihin voitiin lisätä klarinetin, 1. alton, 1. tenorin, b-tuuban ja rumpujen äänet. Tanssimusiikki oli sovitettu pelkästään seitsikolle. Tuominen oli kiinnittänyt huomiota siihen, että ”vasta-alkajat ja vähemmän kehittyneet amatöörisoittokunnatkin voivat kappaleita esittää”. Tämä kaikki oli kuitenkin vain hätävarjelua, sillä lopulta hot-jazzin soittajat tulivat ja syrjäyttivät seitsikot tanssipaikoilta. Yleisesti ottaen voidaan joka tapauksessa todeta suojeluskuntien ja työväenyhdistysten pitäneen seitsikkosoiton hengissä 1920- ja -30 –lukujen murrosaikana.
 
 

Jean Sibeliuksen sävellykset seitsikolle

Sibeliuksen seitsikkosävellysten valmistumisvuosista on hieman epätarkkoja tietoja. Varmalta kuitenkin näyttää, ettei Sibelius säveltänyt seitsikolle ennen vuotta 1889. Käsikirjoitusten säilytyspaikka on Kansalliskirjasto (Helsingin yliopiston kirjasto). Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki. (Ateenalaisten laulu: Breitkopf & Härtel, Wiesbaden).

Allegro (es-molli). Opusnumerotta. Sibeliuksen käsinkirjoittamassa partituurissa nimimerkki ”- n – l – s”. Soittimet: ”Cornetto Ess, Cornetto B I, Cornetto B II, Alto Ess, Tenor B, Euphonium B, Bass Ess”.
Kansanvalistusseura julkaisi Säveleitä-lehdessä joulukuussa 1888 sävellyskilpailun, jolla tavoiteltiin Jyväskylässä 1890 pidettävillä laulu- ja soittojuhlilla esitettäviksi soveltuvia kuorolauluja sekä sävellyksiä torviseitsikolle. Palkittavan seitsikkosävellyksen tuli olla ”jonkun Suomalaisen kansanlaulun taikka kansantanssin itsenäinen muodostelma eli fantasia eikä ainoastaan sellaisen sovitelma”. Sävellykset tuli varustaa tekijän nimimerkillä ja suljetulla nimisetelillä, joka avattaisiin vasta kun palkintosijat olisivat selvillä. Sävellykset tuli jättää toimikunnan sihteerille viimeistään 31.12.1889. Palkintotuomareina olivat Richard Faltin, Adolf Leander ja Ernst Schnéevoigt. Sibeliuksen Allegro löydettiin vasta lähes 100 vuoden kuluttua, 1987 Kansanvalistusseuran arkistosta ja tuotiin julkisuuteen Sulasolin toimesta. Käsikirjoitus oli varustettu sääntöjen mukaisella nimimerkillä, ja liitteenä oli niin ikään vaadittu oikea tekijän nimi suljetussa kuoressa. Sitä ei siis kilpailun aikana ollut ensinkään avattu. Selitys piilee siinä, ettei kilpailussa jaettu yhtäkään palkintoa. Sibeliuksen Allegro vastaa hyvin sääntöjen edellytyksiä. Se on todellakin ”itsenäinen muodostelma” kahdesta suomalaisesta kansansävelmästä. Ensimmäinen niistä on ollut todella vahvana Sibeliuksen mielessä. Hän liitti sen morsiamelleen Aino Järnefeltille 26.2.1891 lähettämäänsä kirjeeseen mainiten siinä olevan tulevan sinfoniansa perusaihe. Se suunnitelma ei toteutunut, mutta kansanlaulu siirtyi kuitenkin seitsikko-ohjelmistoon. Kyseessä on Emil Sivorin 1887 toimittamaan kokoelmaan Mäntyharjun kansanlauluja sisältyvä Epäilevälle. Sulho Ranta sovitti saman kansanlaulun 1921 nimellä Hevonen kuin koirasteeri. Toinen Allegron kansanlauluista tunnetaan paremmin. Se on Tuomi on virran rannalla. Sävellyskilpailun sääntöjen perusteella Sibeliuksen Allegro voidaan ajoittaa vuoteen 1889.
Nuottikuvaliitteissä Sibeliuksen Allegron nimisivu ja sinfonian perusaiheeksi ajateltu kansanlaulu.

Andantino (c-molli) ja Menuetto. Opusnumeroitta. Tuntemattoman puhtaaksikirjoittamissa partituureissa Sibeliuksen omakätisiä korjauksia, mm. merkintä: ”Lovisassa sävelletty”. Soittimet: ”Es kornett, B kornett I/II, Es althorn, B tenorhorn I/II, Es Tuba”.

Christian Sibelius (JS:n veli) kirjoitti 22.8.1889 Axel von Bonsdorffille Loviisasta: ”Janne on sitä paitsi säveltänyt täkäläiselle torviseitsikolle muutamia kappaleita.” Erik Tawaststjerna viittaa JS:n elämäkerrassa tällä tiedolla Andantinoon huomauttamalla kuitenkin, että ”seitsikon stemmakirjan mukaan Andantino on vuosilta 1890-91”.

Ouverture (f-molli). Opusnumerotta. ”Lento-Allegro molto-Tempo di polacca”. Soitinnus: ”Cornetto Ess, Cornetto B I / Cornetto B II, Alto Ess, Tenor B I, Tenor B II, Basso Ess”. Sävelletty todennäköisesti 1889-90.

Preludium. Opusnumerotta. Soitinnus: ”Cornett in Ess, in b I / in b II, Alto in ess, Tenor B I, Tenor B II, Basso Ess”. Sävelletty todennäköisesti 1891.

Tiera. Opusnumerotta. Sibelius on kyllä alun perin merkinnyt Tieran käsikirjoitukseen ”Op I”. Fabian Dahlströmin laatimassa teosluettelossa numerolla JS200. Torviseitsikko ja lyömäsoittimet (lautaset ja iso rumpu). Sävelletty joko 1894, -98 tai todennäköisimmin 1899. Kansanvalistusseuran Torvisävelmien Partituurikokoelma. Toinen sarja, II vihko. Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlaa varten Helsingissä 1900.

Ateenalaisten laulu, op. 31:3. Sävellysvuosi 1899. Alkuperäinen runo Atenarnes sång, sanat Viktor Rydberg (suom. Yrjö Weijola). Poika- ja miesäänille, torviseitsikolle ja lyömäsoittimille (triangeli, lautaset ja iso rumpu). Ensiesitys Helsingissä 26.4.1899 (poikakuoro, Akademiska Sångföreningen, Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Ateenalaisten laulu oli Sibeliuksen reaktio keisarilliseen helmikuun manifestiin 1899, yksipuoliseen julistukseen jolla yritettiin kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. Ateenalaisten laulusta tuli hetkessä kansallisen vastarinnan symboli. Sibeliusta itseään harmitti kyllä se, että samassa konsertissa kantaesityksensä saanut tärkeämpi teos, ensimmäinen sinfonia jäi suosiossa Ateenalaisten laulun varjoon.
 
 

Leevi Madetojan sävellykset seitsikolle

Tähän luetteloon olen varsinaisten seitsikkosävellysten lisäksi ottanut mukaan myös muutaman isomman torvikokoonpanon, koska ne joka tapauksessa pohjautuvat seitsikkoon.

Juhlamarssi musiikista Eino Leinon näytelmään Shakkipeli ,op. 5:1. Torviseitsikko, tamburiini ja iso rumpu. Tämä on Madetojan sovitus ja soitinnus seitsikolle omasta orkesteripartituuristaan. Hän laati sen Pariisissa Kansanvalistusseuran Hämeenlinnassa kesällä 1911 pidettäviä laulu- ja soittojuhlia varten ja sai sitä varten soitinnusohjeita kirjeitse Heikki Klemetiltä. Juhlamarssi on ensi kerran julkaistu 7.12.1910 KVS:n Torvisävelmien partituurikokoelmassa: 2. sarja, vihko 8. Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Pellervon laulu, op. 42:1 (1917), yksiääniselle kuorolle torviseitsikon säestyksellä. Sanat: Eino Leino. Alun perin sekakuorolle ja orkesterille ad lib. (1913). Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Napuen sankareille, op. 48, kantaatti yksiääniselle kuorolle ja vaskiorkesterille. Sanat: V.A. Koskimies. Ensiesitys: Isokyrö 10.7.1920. Käsikirjoitus kadonnut, keskeneräinen luonnos Kansalliskirjastossa.

Intermezzo, op. 67:1 torviseitsikolle. Sävelletty kesällä 1912 Kansanvalistusseuran 1913 Savonlinnassa pidettäviä laulu- ja soittojuhlia varten. Madetoja sai tähänkin kappaleeseen soitinnusapua kirjeitse Heikki Klemetiltä, joka heinäkuussa 1912 lähetti selkeät ohjeet harrastajasoittajille sopivista eri torvien äänialoista. Klemetti toimitti KVS:n nuottijulkaisuja, ja Intermezzo painettiin KVS:n kokoelmassa Torvipartituureja, II sarja, N:o 10 v. 1912. Ensiesitys: Savonlinna 5.7.1913. Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Barcarola, op. 67:2 torviseitsikolle. Sävelletty kesällä 1929 KVS:n Helsingissä 1930 pidettäviksi suunniteltuja laulu- ja soittojuhlia varten. Ne kuitenkin lykkääntyivät seuraavaan vuoteen. Ensiesitys tapahtui Helsingissä 21.6.1931 Madetojan johtaessa yhdistettyjä soittokuntia. Kansanvalistusseuran Torvipartituureja, II sarja N:o 48. Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Tanssilaulu, op. 67:3 torviseitsikolle. Sävellysvuosi ja ensiesitys kuten Barcarole. Kansanvalistusseuran Torvipartituureja II sarja N:o 49. Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Alkusoittofantasia, op. 69 torviorkesterille (10 vaskipuhaltimelle ja lyömäsoittimille). Tilaussävellys Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhliin Helsingissä valmistui 1930 ja julkaistiin 1.2.1930 KVS:n Torvipartituurien sarjassa II, n:o 50. Fantasia oli kilpailukappaleena Helsingissä 19.6.1931, ja Madetoja johti sen yhteisesityksen 21.6. Sävellyksen johdannon teemana on suomalainen kansansävelmä Herra Petteri. Kustannusoikeus: Fazer, Helsinki.

Tampere-kantaatti, op. 70 sekakuorolle ja torviorkesterille. Sanat: Lauri Pohjanpää. Torviorkesteri on kaksinnuksin vahvistettu seitsikko: altto, tenori ja tuuba kaksinnettu. Lyömäsoittimina patarummut, sotilasrumpu, triangeli ja lautaset. Sävelletty Tampereen kaupungin 150-vuotisjuhlaan 1929. Esitettiin Kuru-laivan uppoamisessa hukkuneiden 136 uhrin omaisten hyväksi 6.10.1929 järjestetyssä konsertissa. Tampereen työväenyhdistyksen soittokuntaa johti Sixtus Bernhard Lundelin ja kuorona juhlakuoro. Kustannusoikeus: Suomen Säveltäjät ry.

Suomen itsenäisyyden kuusi, op. 72:2 sekakuorolle, baritonilaulajalle ja torviorkesterille. Sanat: Rudolf Ray. Pääkonsuli Rudolf Ray lahjoitti Suomen eduskunnalle vuoden 1917 itsenäisyyden kuusen ja myöhemmin vuonna 1931 itsenäisyyden kuusen muistokiven. Kuusi ja muistomerkki ovat Helsingin Kaivopuistossa, Kaivohuoneen takana, Ison Puistotien varressa. Madetoja sävelsi teoksensa itsenäisyyden kuusen ja sen merkkikilven paljastustilaisuuteen Helsingissä 13.5.1931. Teoksen esittivät tilaisuudessa Suomen Laulu ja Valkoisen kaartin soittokunta. Kustannusoikeus: Suomen Säveltäjät ry.